17.6.1997

Lahden käräjäoikeuden tuomio 30.6.1994

A ja B olivat 10.7.1987 allekirjoitetulla kauppakirjalla ostaneet Hollolan kunnan Vesalan kylässä sijaitsevan tilan 630 000 markan kauppahinnasta. Kauppa oli rahoitettu siten, että B oli maksanut 320 000 markkaa sekä kaupasta menneen leimaveron 37 800 markkaa, A:n osuus oli rahoitettu siten, että pankista oli otettu 320 000 markan laina, joka oli tullut kuitenkin molempien nimiin. Mainitun lainan vakuutena olivat olleet ostettuun kiinteistöön kiinnitetyt haltijavelkakirjat. A ja B olivat tuolloin olleet avoliitossa. Kauppakirjassa ei ollut määritelty ostajille tulleita omistusosuuksia.

A ja B olivat 25.11.1993 allekirjoitetulla kauppakirjalla myyneet edellä mainitun kiinteistön 590 000 markan kauppahinnasta. Allekirjoitushetkellä oli kauppahinnasta kuitattu saaduksi 350 000 markkaa, josta osa oli käytetty A:n velkojen maksuun ja osa jäänyt B:lle. Loppuosa kauppahinnasta eli 240 000 markkaa oli sovittu maksettavaksi viimeistään 17.1.1994. Ostajat ja B olivat myöhemmin sopineet, että loppukauppahinta suoritetaan 14.1.1994. Tällöin myyjistä oli paikalla ollut ainoastaan B ja hän oli yksinään kuitannut loppukauppahinnan saaduksi, jolloin rahat olivat jääneet hänen haltuunsa.

Virallinen syyttäjä vaati B:lle rangaistusta törkeästä kavalluksesta, koska B oli 14.1.1994 Lahdessa saatuaan edellä mainituin tavoin haltuunsa koko kauppahinnan, josta 93 672,70 markkaa oli kuulunut A:lle, anastanut hallussaan olleet A:lle kuuluvat varat. Syyttäjä katsoi syytteessä esitetyin perustein teon törkeäksi.

Syyttäjä vaati toissijaisesti B:lle rangaistusta omankädenoikeudesta.

A yhtyi syytteeseen törkeästä kavalluksesta sekä vaati B:n velvoittamista korvaamaan aiheutuneen vahingon 93 672,70 markkaa laillisine korkoineen 14.1.1994 lukien.

B kiisti syytteen ja korvausvaatimuksen. B selitti, että hänen puhdas rahoituspanoksensa kiinteistön ostossa oli ollut 54 prosenttia kun otetaan huomioon myös leimavero. Lisäksi hän oli A:n puolesta maksanut tälle kuuluvia maksuja yli 150 000 markkaa lyhentämällä A:n rahoitusosuudeksi nostettua pankin lainaa A:n puolesta sekä maksamalla myös muita maksuja A:n puolesta. Tämän vuoksi asianosaiset olivat keskenään sopineet, että kun kiinteistön kauppahinnasta maksettiin kaikki velat, niin mahdollinen nettokauppahinta tuli kokonaisuudessaan B:lle.

Käräjäoikeus lausui ratkaisunsa perusteluissa:

Kauppakirjaan, jolla A ja B 10.7.1987 olivat puheena olevan kiinteistön ostaneet, ei ollut tehty mitään ostajien omistusosuutta osoittavaa merkintää. Tämän vuoksi ja kun asiassa ei ollut edes väitetty kaupantekohetkellä muuta sovitun, oli sekä A:n että B:n katsottava omistaneen kyseisestä kiinteistöstä kumpikin puolet. B:n vastineessaan esittämän sopimuksen olemassaolosta ei ollut esitetty mitään näyttöä. A oli kiistänyt sopimuksen olemassaolon ja tätä kiistämistä tukee asiassa kuullun todistaja Y:n kertomus. Todistaja oli ollut mukana tilaisuuksissa, joissa A:n ja B:n välistä asiaa oli käsitelty, eikä niissä ollut vedottu tai tullut muutoinkaan esille mitään sellaista, mikä viittaisi sopimuksen olemassaoloon. Myös todistajan A:lta 14.1.1994 saaman puhelun sisältö viittasi siihen, ettei tällaista sopimusta ollut. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, ettei B:n väittämää sopimusta ollut tehty.

Edellä olevan vuoksi kiinteistöä myytäessä oli kummankin katsottava olleen oikeutettu saamaan puolet siitä kauppahinnasta, joka myyntikulujen vähentämisen jälkeen kaupasta oli jäänyt.

A oli myöntänyt saaneensa kauppakirjan allekirjoituksin kuitatuista rahoista 189 527,30 markkaa, jolla määrällä oli maksettu kaksi eri luottoa. B:n esittämien kuittien mukaan näiden luottojen määrä korkoineen ja toimituskuluineen maksupäivänä 25.11.1993 on ollut 189 566 markkaa. Tämän lisäksi A:n oli katsottava saaneen myös 8 665 markkaa, jolla summalla oli samana päivänä maksettu yksin A:n nimellä ollut key-card luotto. Tämän vuoksi A:n oli katsottava saaneen kauppahinnasta yhteensä 198 231 markkaa. Kun myyntihinnasta 590 000 markkaa vähennetään myyntikulut 23 725 markkaa, on nettokauppahinta 566 275 markkaa, josta A:n osuus oli puolet eli 283 137 markkaa. Kun A oli 25.11.1993 saanut jo edellä mainituin tavoin 198 231 markkaa, olisi loppukauppahinnasta kuulunut hänelle vielä 84 906 markkaa.

Mitä tulee B:n mahdollisiin saataviin A:lta, käräjäoikeus katsoi, että ne olivat riitaisia ja epäselviä ja ettei niillä ole merkitystä ratkaistaessa A:n ja B:n oikeutta kiinteistön kauppahintaan. Myös B:n maksamaa leimaveroa kiinteistön oston yhteydessä ei ollut huomioitava kauppahintaa jaettaessa.

Käräjäoikeus katsoi, että ottaessaan itselleen edellä mainitun summan haltuunsa saamiaan A:lle kuuluvia varoja B:n oli täytynyt käsittää, ettei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta ja oli sen vuoksi syyllistynyt kavallukseen. B:n väittämää sopimusta ei ollut tehty ja huomioon ottaen A:n ja B:n keskinäisten taloudellisten suhteiden epäselvyys, oli B:n täytynyt tietää, ettei myöskään kuittaus ollut voinut tulla kysymykseen. B:n kertomuksesta käy ilmi, että hänen tarkoituksensa oli ollut pitää rahat lopullisesti itsellään. B:n anastustahtoa osoitti osaltaan myös se, että hänen tarkoituksensa oli ollut salata loppukauppahinnan maksamisen aikaistaminen A:lta. B oli neuvotellut asiasta toisen ostajan kanssa alustavasti jo 6.1., eikä ollut siitä A:lle kertonut, vaikka oli tätä useita kertoja tuon ajankohdan jälkeen tavannut.

Käräjäoikeus totesi, että kysymyksessä olivat useita vuosia keskenään avoliitossa eläneet henkilöt. Kumpikin oli avoliiton aikana osallistunut toistensa laskujen tai lainojen maksamiseen, joten heidän taloudelliset suhteensa olivat jääneet avoliiton purkauduttua sekaviksi. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, ettei B:n suorittamaa kavallusta ollut kokonaisuudessaan arvostellen pidettävä törkeänä ja että sakkorangaistusta oli pidettävä riittävänä seuraamuksena.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B oli 14.1.1994 Lahdessa saatuaan haltuunsa tilan koko loppukauppahinnan, josta 84 906 markkaa olisi kuulunut A:lle, anastanut hallussaan olleet A:lle kuuluvat varat.

Käräjäoikeus tuomitsi B:n rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla kavalluksesta 70:een 75 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 5 250 markkaa. B velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaukseksi vahingosta 84 906 markkaa 16 prosentin korkoineen 14.1.1994 lukien.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 15.2.1996

A ja B valittivat hovioikeuteen vaatien muun ohella suullisen käsittelyn toimittamista. Hovioikeus hylkäsi pyynnöt aiheettomina ja lausui perusteluinaan:

B oli kertonut, että hän oli A:n kanssa sopinut kauppahinnan jaosta niin, että kiinteistön hankintaan otettujen velkojen maksamisen jälkeen jäljelle jäävä loppukauppahinta jäi yksin hänelle. B oli esittänyt selvityksen siitä, että hän oli kiinteistöä ostettaessa maksanut 630 000 markan kauppahinnasta 320 000 markkaa ja kiinteistön kaupan leimaveron 37 800 markkaa eli enemmän kuin puolet kaupasta aiheutuneista kustannuksista. B:n kiinteistön hankintakustannuksista maksama osuus ja A:n ja B:n keskinäisistä taloudellisista suhteista esitetty selvitys huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että B:n kertomus edellä mainitun loppukauppahinnan jäämisestä hänelle koskevasta sopimuksesta oli mahdollinen eikä sitä ollut näytetty vääräksi. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että B olisi syyllistynyt kavallukseen pitäessään kiinteistön hankintaan otettujen lainojen poismaksamisen jälkeen jäljelle jääneen loppukauppahinnan yksin itsellään. Hänen ei voitu katsoa menettelyllään syyllistyneen myöskään omakädenoikeuteen.

B:hen kohdistetun syytteen hylkäämisestä huolimatta hovioikeus oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 11 §:n nojalla tutki A:n kauppahinnan osan palauttamista koskevan vaatimuksen ja katsoi jääneen näyttämättä, että A:n ja B:n kesken olisi sovittu omistusoikeuden jakamisesta muutoin kuin puoleksi kummallekin. B ei myöskään ollut näyttänyt toteen, että hänen ja A:n kesken olisi sovittu siitä, että hän saisi pitää kauppahinnasta lainojen maksun jälkeen jäävät rahat. B ei siten ollut näyttänyt, että hänellä olisi oikeus juuri mainittuihin rahoihin. Tämän vuoksi B oli velvollinen suorittamaan A:lle käräjäoikeuden maksettavaksi tuomitseman määrän korkoineen.

Tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteen ja vapautti B:n tuomitusta rangaistuksesta. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio jäi voimaan.

Perustelut

Käräjäoikeus on lukenut B:n syyksi sen, että hän oli ottanut haltuunsa yhdessä entisen avopuolisonsa A:n kanssa omistamansa kiinteistön kauppahinnasta myös A:lle kuuluneen osuuden, vaikka hänen oli täytynyt käsittää, ettei hänellä ollut siihen laillista oikeutta. Käräjäoikeus on tuominnut B:n kavalluksesta rangaistukseen ja velvoittanut hänet suorittamaan A:lle korvauksena tämän osuuden kauppahinnasta.

Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B olisi syyllistynyt kavallukseen tai omankädenoikeuteen pitäessään kiinteistön hankintaa varten otettujen lainojen poismaksamisen jälkeen jäljelle jääneen loppukauppahinnan yksin itsellään. Sen vuoksi hovioikeus on hylännyt syytteen ja vapauttanut B:n rangaistuksesta. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 11 §:n nojalla hovioikeus on tutkinut A:n kauppahinnan osan palauttamista koskevan vaatimuksen ja lausumillaan perusteilla katsonut, että B ei ollut näyttänyt, että hänellä olisi oikeus mainittuihin rahoihin, ja pysyttänyt edellä mainitun korvauksen osalta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Hovioikeuden hylättyä B:ta vastaan esitetyn syytteen, A:n esittämän kauppahinnan osaa koskevan korvausvaatimuksen käsittelyn on tullut jatkua oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 11 §:ssä säädetyllä tavalla. Mainitun yksityisoikeudellisen vaatimuksen ja sitä koskevien väitteiden perusteet eivät ole olleet selvät, ja asianosaiset ovat tarjonneet lisäselvitystä. Kun asia on ollut kerrotuin tavoin riitainen, sen jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin riita-asiana käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin B on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi vahingosta 84 906 markkaa korkoineen. Asia palautetaan A:n esittämän kauppahinnan osaa koskevan korvausvaatimuksen osalta Lahden käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa asia tältä osin uudelleen käsiteltäväksi.

Muulta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.